keskiviikko 5. lokakuuta 2016

En minä vihaa, pelkään


Tällä viikolla vietetään eläinten viikkoa. On siis varmasti äärimmäisen sopiva hetki julkaista tämä juttu uudelleen, ekan kerran tämä on julkaistu toisessa blogissani.

Pitkään sanoin olevani kissaihminen. Minun kuviteltiin inhoavan koiria. Totta puhuen en ole koskaan inhonnut koiria, tykkään kaikista eläimistä. Olen kuitenkin pelännyt koiria lähes koko elämäni. Tämä pelko kumpuaa aidoista kokemuksista, joten sillä on alku.
Muistan edelleenkin kuinka seisoin postilaatikkojen vieressä ja naapurin collie juoksee minua päin. Minä jäin koossa kakkoseksi, joten koira kaatoi minut pihasoralle. Äitinikin muistaa kuinka toisen naapurin labradorinnoutajan kaataneen minut, tämä tosin tapahtui toisella kertaa ja toisessa tilanteessa. Kaiken lisäksi veljeni muistaa koiran kaataneen minut. Yllätys yllätys tässäkin tarinassa paikka, aika ja koira ovat uusia. Minua isompi koira on siis kaatanut minut kumoon ainakin kolmesti. Tästä se on lähtenyt. Vaikka myöhemmin olen ymmärtänyt, että nuo koirat ovat vain olleet innoissaan, on kokemukset silti jääneet mieleen ja kuitenkin ymmärrys ei ole sama alle kouluikäisellä kuin nykyisellä minulla.
Näiden keilaamisten lisäksi tietenkin huonot koirakokemukset ovat vain vahvistaneet pelkoa. Kun koira jahtaa pientä ihmistä ja sitä pitää juosta karkuun, koska se on purrut kankkuun, on tilanteessa tuntenut vain pelkoa. Eikä pelko ainakaan vähene tilanteissa joissa vain lapasen kokonen koira tuntuu suurelta hirviöltä, koska se tarraa toistuvasti nilkkoihin kiinni terävillä hampaillaan.



Kymmenisen vuotta sitten elämääni jolkotteli pieni musta koira, joka pikku hiljaa loi minuun luottamusta, että voisin pitää myös koirista. Varmasti koiran pienellä koolla oli merkitystä, mutta ehdottomasti suurin juttu oli se, että tuo koira oli koulutettu hyvin eikä yrittänytkään raadella minua. Koiraa sai silittää ja leikittää, vaikka koira oli innoissaan, se ei koskaan yrittänyt näykkiä. Vaikka koira on päässyt paremmille vartiomaille, tuo karvakuono vaikuttaa elämääni edelleen. Pääsin pois pelostani. Tai no, saatan edelleen hätkähtää itseni kokoisia koiria, mutta ymmärrän niitäkin enemmän.
Jouluna pääsin tutustumaan uuteen pieneen ja mustaan koiraan. Tällä kertaa lelukoiran kokoinen eläin näytti ihan hedelmälepakolta. Jos edellinen koira sai minut luottamaan koiriin, tämä pieni "hedelmälepakko" sai minut ymmärtämään ettei minun tarvitse kategorisoida itseäni. Voin ihan hyvin olla kissaihminen ja koiraihminen yhtä aikaa.



Haastan sinut: Pidä kaikista eläimistä! <3 br="">

2 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Se oli ihan hedelmälepakko! Vaan on tuo koira kasvanu hurjan nopeasti ja näyttää nykyisin koiralta. :D

      Poista