sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Älä vihaa itseäs

Tää ei tosiaan oo ensimmäinen kerta kun puhun aiheesta, mutta koin jonkun valaistumisen, niin jatketaan hyvän asian puolesta!

Täällä on ollut aika kuuma. Ainkin suoalaisittain lämmintä on huolimatta siitä, että kuuden viikon aikana neljä viikkoa on satanut joka päivä. Tai vähintään joka yö. Ihmiset kulkee siis niissä vaatteissa, missä on mukava olla. Yleensä se tarkoittaa aika minimaalista määrää kangasta. Olipa käyttäjän koko ja muoto mikä tahansa, vähemmän on enemmän kun meinaa muutenkin koko ajan uida omassa hiessään.

Sitten mulla välähti. Mitä sitten, että mun reisissäni on selluliittia, ne hyllyy tai että mulla ei oo vuosiin näkynyt thigh gapia. Niin sitä on (katukuvasta päätellen) kaikilla muillakin. Se on ihan normaalia eikä siinä ole mitään arastelemista. Enkä varmaan normaalitilanteessa olisi edes kiinnittänyt asiaan mitään huomiota.

Olen varmaan aiemminkin maininnut, että ihmisen koko, muoto tai mikään muukaan tällainen seikka ei oo koskaan estänyt mua pitämästä ihmistä kauniina. Ehkä jopa tärkeämpää on ollut se miten kantaa itsensä. Toki just oikean kokoiset ja hyvin leikatut vaatteet auttaa, mutta nekään ei ole mikään pakko. Surullista on kuitenkin se, että itse on aina itsensä pahin vihollinen ja ihan liian ankara.

Samaan aiheeseen liittyy tietysti se, että musta ei valokuvaajana ole otettu kovinkaan montaa kuvaa. Minä kun yleensä olen se, joka niitä kuvia ottaa. Tämä tuli joulun alla surullisen ilmeiseksi. Tehtiin sisarusten kanssa vanhemmille kuva-albumia meistä ja musta taisi olla yksi selfie ja muutamassa kuvassa satuin olemaan mukana. Se ihan totta harmitti mua. Siksi päätinkin, että alan olla sinut itseni kanssa myös kameran "väärällä" puolella. Tässä selfie-testaus erästä haastattelua varten. Puhelin on kädessä ihan siitä syystä, että testasin sitä kameran kaukosäätimenä. Toimi paremmin kuin odotin!



Älä vihaa itseäs, se ei johda mihinkään.

Onko muita valaistuneita?

14 kommenttia:

  1. Muistan kun itse koin valaistumisen yhdellä isosleirillä, kun eräs ohjaajamme oli aika isokokoinen nainen ja hän siinä sitten meidän kaikkien 16-kesäisten nuorten edessä haukkui itseään omasta painostaan. "Kun mä oon tällanen läski" jne, en nyt tarkalleen muista, mitä hän sanoi.

    Se oli jostain syystä jotenkin pysäyttävä hetki mulle, kun silloin jotenkin tajusin, että jos haukkuu itseään niin vähän niinkuin antaa muillekin luvan tehdä niin. Eihän kellään oo oikeutta haukkua toisia, mutta jos joku sanoo ääneen että vitsi ku oon läski niin muille voi tulla sellanen fiilis, että on ihan ok haukkua toista tai ajatella että onpa toi läski/ruma/tyhmä/mitälie kun se tekee sitä itsekin. Sen valaistumisen jälkeen en ole itseäni enää haukkunut, en ääneen enkä pääni sisällä. Sitkun sen äänen oman pään sisällä saa hiljennettyä, niin sitä alkaa kummasti pitään enemmän itsestään. Toimii muuten niinkin päin, että kun ajattelee olevansa siisti tyyppi, niin sekin välittyy muille ja muutkin alkaa pitään sua siistinä tyyppinä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ikinä osaa sanoa onko tuossa taustalla se, että tavallaan kerjää hyväksyntää siitä että on "erilainen" vai vihaako joku ihan oikeasti niin kamalasti. Vaikka ei siis toki olis syytäkään. Minä olen pyrkinyt viime aikoina sanomaan ääneen ihmisille, että ne on kauniita jos olen sitä mieltä. Ei ne usko, mutta ehkä se pikku hiljaa alkaa upota. :) Täällä ollessa varsinkin naisihmiset on kommentoineet, että oletpa kaunis. Kun sitä kuulee tarpeeksi usein, sen tavallaan alkaa uskoa että ne on tosissaan. :D

      Poista
  2. Olen itsekkin oppinut että itsensä vihaamalla ei pitkälle pääse. Vaikka joskus ei siltä tunnukkaan. Teksti sai ajattelemaan.

    VastaaPoista
  3. Mä lihoin pari vuotta sitten niin paljon, että lopetin päivän asujen kuvaamisen blogiini. Näytin niin hirveältä. Nyt oon laihtunut hieman ja alan taas pystyä kattelemaan kuviani :)

    Hyvä olo ja ittensä hyväksyminen on tärkeää :) Ei soo nii justihin onko selluliittia, kaikilla on! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on vähän sama juttu! En kokenut olevani mitenkään huono, mutta lisäkilot oli jotain niin uutta ja outoa. Vähitellen tässä on alkanut löytää itseään. :)

      Poista
  4. Olipas hyvä teksti! Suurimmalla osalla ei vaan ole huippumallin tai urheilijan vartalo ja katukuvassa selluliittiä on varmasti muillakin kuin itsellä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä! Ja niillä urheilijoillakin muuten saattaa jotain näkyä eli todellakin on normaalia kelle tahansa. :)

      Poista
  5. Ihana teksti♡ Nykyään some oikeen kiihdyttää vääristyneitä kehonkuvia, kuinka moni muistaa lapsena miettineensä et joku näyttää jotenki "väärältä"? Arvelisin et ei kukaan vaan se on opittua ulkopuolelta joka on tosi surullista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Veikkaan kans näin! Tuntuu että some-aikana ääripäät korostuu entisestään ja sellaista välimuotoa näkee harvoin. Kun sen näkee harvoin, se tuntuu oudolta ja väärältä.

      Poista
  6. Todella aiheellinen kirjoitus:) Itseinhoon ja -vihaan on helppo vajota, mutta siitä toipuminen voi viedä vuosia, vuosikymmeniä. Lapsenahan se omakuva rakentuu, ja jos lapsena on saanut heikot eväät, niin vaati kyllä aikamoisia ponnisteluja päästä irti syvään juurtuneista ajatusvääristymistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nää voi tosiaan olla monimutkaisia juttuja. Itsellä tilanne oli ehkä se, että nopealla tahdilla (ja lääkkeiden "avustamana") painoa tuli kerralla paljon. Oli niin outo olo, että se itseinho vaan kumpusi jostain.

      Poista
  7. Mulla ois paljonki sanottavaa tähän asiaan. Just nyt ei vaan osaa sanoa ihan mitään. Mutta kirjota lisää aiheesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aihe ei varmaan, valitettavasti, vanhene, joten siitä voi puhua kun sanottavaa on. :)

      Poista