sunnuntai 18. huhtikuuta 2021

Perfektionismin loppu


 
Pefektionismi sanana herättää monesti hyvin erilaisia tunteita. Joillekin se aiheuttaa vilunväristyksiä, sillä he kokevat, että kun ihminen kuvailee itseään perfetionistiksi, se on pohjimmiltaan vain itsensä kehuskelua. Perfektionisti kuitenkin tietää, että se on pahimmillaan uuvuttavaa, jopa lamauttavaa. Perfektionismia on monenlaista eikä se ole yksiselitteisesti hyvää tai pahaa.

Itselleni perfektionismi on ollut pitkään varsin rajoittava tekijä. Jos ei voi tehdä täydellisesti, miksi tehdä ollenkaan? Ehkä voisi sanoa, että olen pahimmillaan ollut sellainen 0 tai 100 -tyyppi, jolle välimuotoja ei ole. 

Tämäkin blogi on kohdannut sen jarruttavan vaikutuksen: en ole julkaissut kuvia, koska ne eivät ole olleet mielestäni hyviä, Miksi kukaan lukisi minun juttujani? Muiden kuvat vaan on aina parempia ja minä olen kuitenkin alan ammattilainen. Saanko edes kirjoittaa kun en osaa (toisille) yksinkertaisimpia pilkkusääntöjäkään. Voinko olla hyvä kirjoittaja kun minulla on lukihäiriö? No tietenkin saan ja voin! Se, että asian tietää ajatuksen tasolla on helppoa. Sen sijaan "riittävän hyvään" tyytyminen taas ei. Perfektionismi on pohjimmiltaan myös se syy miksi en ole tehnyt tästä blogista koskaan harrastusta isompaa, ja miksi olen aina jäänyt - ehkä tahattomastikin - pieneksi tekijäksi ja mutisemaan, että puhuin tästä jo vuosia sitten kun joitain aiheita nostetaan isosti mediassa.

Samalla blogi on opettanut paljon. Ei opettanut pelkästään Googlen työkalujen käyttämistä, ihmisiin vaikuttamista tai sen sellaista. Blogi on opettanut minulle tyytymistä siihen riittävän hyvään. Mun kuvani on vähintäänkin riittävän hyviä. Juttuni ovat hyviä, ei niitä muuten kukaan lukisi. Kielioppini on riittävän hyvää, että saan ajatukseni sanotuksi. Tai ettei tarvitse tavoitella suurta määrää lukijoita ja ammattia vaikuttajana. Riittää, että olen saanut asiani sanotuksi ja voinut harrastaa bloggausta omilla ehdoillani.

Harrastajablogien arvo on kuitenkin tippunut. Lukijoita on kauttaaltaan ilmeisen vähän, määrät tippuvat entisestään. Kommentit ovat satunnaisia ja aito kommunikaatio lukijoiden kanssa on nykyisin harvinaista.

Blogit eivät ole se iso kiinnostuksen kohde kuten aiemmin, vaan halutaan videota ja uudenlaisia juttuja. Se on tietysti ihan ok. Tammikuussa uhosin kuinka betasalpaajat ovat korjanneet hermostoni toimintaa ja samalla tuoneet mulle viitseliäisyyttä. Että nyt jos koskaan kirjoittaisin. Energia on totta puhuen siirtynyt muihin harrastuksiin. Vaikka koen, että kirjoittaen saan ajatukseni parhaiten sanottua, en tunne sitä bloggaamisen kipinää, joka minulla on vaikka opiskeluaikana ollut. On ihanaa kun saa äänensä kuuluviin ja on voinut huomata kuinka on jättänyt oman kädenjälkensä (blogi)maailmaan. On ollut hauska huomata kuinka valokuvauksen valaisuvinkkini on otettu käyttöön, tai kuinka jokin idea kuvissa on lähtenyt monistumaan blogini ulkopuolella. Ehkä kuitenkin kaipaisin enemmän vaikuttavuutta omalle tekemiselleni, mutta en koe sitä intoa, jolla pääsisin siihen. Ehkä on siis aika jättää tämä teini-ikää lähestyvä tuote hautumaan.

Tämä olkoon siis viimeinen kirjoitukseni. Ainakin toistaiseksi. Kiitos yhteistyökumppaneilleni, jotka olette nähneet minussa riittävän hyviä kuvia, juttuja ja ajatuksia. Kiitos Indieplace paikasta, jossa saada äänensä kuuluviin, vaikka emme ehkä aina ole kokeneet olevamme tyädellisen sopivia - riittävän sopiva on ollut enemmän kuin positiivista. Kiitos teille vierailijoille kommenteista ja lukemisesta. On aika sanoa hyvästi sille osalle perfektionismia, josta olen tämän avulla osannut luopua. On myös aika sanoa näkemiin teille lukijoille.

2 kommenttia:

Uusin

Perfektionismin loppu

  Pefektionismi sanana herättää monesti hyvin erilaisia tunteita. Joillekin se aiheuttaa vilunväristyksiä, sillä he kokevat, että kun ihmine...